Ostaja on olemassa. Sen rahat eivät.

No niin.

Pyörä on myynnissä.

Kuvat otettu, ilmoitus kirjoitettu ja ensimmäiset viestit alkavat tipahdella. Osa kysyy vaihtoa mönkijään, osa veneeseen ja yksi tarjosi lähes liikennekelpoista kaivinkonetta. Nämä kuuluvat lajiin.

Sitten löytyy se oikea.

Tai ainakin melkein.

”Kyllä minä tämän otan.”

Ja siitä alkaa odottaminen.

Pankki käsittelee hakemusta. Myydään ensin oma pyörä. Palkkapäivä on ensi kuussa. Tai pitäisi saada yksi lasku maksuun. Tai rahoitusyhtiöstä soitetaan ihan kohta.

Kohta.

Se on muuten pitkä aika silloin, kun oma pyörä seisoo pihassa myyntivalmiina eikä oikein uskalla lähteä pidemmälle reissulle. Olisi vähän noloa ilmoittaa ostajalle, että ”kävin muuten viikon Lapissa. Kilometrejä tuli pari tuhatta lisää.”

Ei sillä, ymmärrän kyllä.

Harvalla meistä on useampaa tuhatta euroa sukankuoressa odottamassa sitä päivää, kun sopiva moottoripyörä sattuu tulemaan vastaan. Monelle se rahoitus on ainoa realistinen tapa päästä ajamaan.

Silti myyjän penkillä aika kulkee eri tavalla.

Jokainen uusi viesti saa toivomaan, että nyt tuli päätös. Jokainen puhelimen piippaus on joko pankki… tai ilmoitus siitä, että lähikaupassa on tarjous kahvista.

Välillä miettii, pitäisikö jatkaa myyntiä vai pitää sana annettuna ja odottaa. Siinä kohtaa puntaroidaan enemmän omaatuntoa kuin moottoripyörää.

Kyllä se kauppa yleensä lopulta syntyy.

Ja jos ei synny, niin elämä jatkuu. Pyörä ei siitä pahastu. Se odottaa tallissa ihan yhtä rauhallisesti kuin tähänkin asti.

Ainoa, joka hermoilee, on se myyjä.