On se kumma, miten kasa alumiinia, terästä ja öljyä onnistuu muuttumaan joksikin paljon suuremmaksi.

Tänään tuli hetki, jonka tiesin joskus tulevan, mutta jota ei silti oikein osannut odottaa. Kahdeksan vuotta ja yksitoista kuukautta. Siihen väliin mahtui 60 978 kilometriä.

Kun sen jakaa keskinopeudella, puhutaan suunnilleen tuhannesta ajotunnista. Tuhat tuntia. Siinä ajassa ehtii oppia tuntemaan pyöränsä paremmin kuin monet tuntevat oman autonsa. Tai naapurinsa. Puolison ehkä parhaiten?

BMW R1150GS ei ollut minulle koskaan pelkkä kulkuväline. Se oli väline päästä pois. Pois kiireestä, pois arjesta, joskus pois omista ajatuksistakin. Kypärä päähän, bokseri käyntiin ja ensimmäisen sadan metrin jälkeen maailma oli taas vähän järjestyksessä.

Matkan varrella tuli nähtyä Suomea enemmän kuin olin etukäteen kuvitellut. Välillä päämäärä oli tarkkaan suunniteltu, mutta aika usein tärkeintä oli vain lähteä. Moni parhaista reissuista syntyi juuri niin, että kartalta löytyi mielenkiintoinen mutkapätkä tai soratie. Katsotaan, mitä tuolta löytyy.

Kaikkea löytyi.

Ja kuten vanhojen BMW kanssa yleensä, kaikkea löytyi myös tallissa.

Ei tämä ollut huoltovapaa pyörä. Eikä sen koskaan pitänytkään olla. Perän laakerit, kardaani, tiivisteet, vaijerit, anturit, öljyt ja ne lukemattomat pienet asiat, jotka vanhan moottoripyörän omistaja oppii pitämään normaalina. Välillä ajeltiin. Välillä korjattiin, että päästiin taas ajelemaan.

Jälkikäteen ajateltuna juuri se teki tästä suhteesta erilaisen.

Kun itse purkaa, puhdistaa, kokoaa ja kiroaa, alkaa ymmärtää, miten koko laite toimii. Jokainen onnistunut korjaus teki seuraavasta matkasta vähän paremman. Ei siksi, että pyörä olisi muuttunut, vaan siksi, että kuljettaja muuttui.

Moni on kysynyt, miksi juuri R1150GS.

En osaa vastata yhdellä lauseella.

Se ei ole nopein. Ei kevyin. Ei hiljaisin. Eikä varmasti mukavin kaikissa tilanteissa.

Mutta siinä on jotain rehellistä.

Se ei peittele painoaan elektroniikalla eikä yritä olla enempää kuin on. Se kertoo mutkassa, mitä eturengas tekee. Se kertoo vaihteistosta, milloin vaihto meni nätisti ja milloin ei. Ja bokseri muistuttaa jokaisella käynnistyksellä, ettei kaikkea tarvitse silottaa täydelliseksi.

Ehkä juuri siksi siitä tuli niin hyvä matkakumppani.

Kun nyt katson mittarilukemaa, 60 978 kilometriä ei tunnu erityisen suurelta. Moni ajaa saman kahdessa vuodessa. Autollaan.

Mutta kilometrit eivät kerro kaikkea.

Ne eivät kerro niitä iltoja, jolloin auringonlasku venytti kotiinpaluuta tunnilla. Ne eivät kerro niitä kahvitaukoja huoltoasemilla, joille pysähdyttiin vain siksi, että oli mukava pysähtyä. Ne eivät kerro niitä sorateitä, jotka eivät johtaneet mihinkään erityiseen, mutta jäivät silti mieleen.

Ne eivät myöskään kerro niistä hetkistä, jolloin matka meinasi loppua ennen aikojaan ja työkalupussi sai taas tehdä töitä.

Silti joka kerta päästiin jatkamaan.

Nyt on aika päästää irti.

Se tuntuu yllättävän haikealta. Ei siksi, että moottoripyörä olisi korvaamaton. Vaan siksi, että yksi pitkä aikakausi päättyy. Tämä pyörä oli mukana niin monessa elämäntilanteessa, että sen näkeminen tallissa on muuttunut lähes itsestäänselvyydeksi.

Huomenna siinä saattaa istua joku toinen.

Toivon, että hän käyttää sitä juuri niin kuin GS on tarkoitettu käytettäväksi. Ei kiillotettuna tallin nurkassa, vaan sateessa, soralla, pitkällä maantiellä ja joskus täysin ilman suunnitelmaa.

Moottoripyörät vaihtuvat.

Muistot eivät.

Kiitos matkasta, vanha Gessu.

g